lauantai 8. lokakuuta 2016

Sopivaa tilannetta odotellessa

Noista keristä saattaa tulla tyttövauvan neulenuttu. Ostin langat kerran heräteostoksena Tallinnasta. Kellariin suljettuihin laatikoihin on säilötty myös muutamia muita vauvaostoksia sekä muistoja oman lapsuuden varrelta. Jatkan siis edellisen bloggaukseni aiheesta eli vauvoista.

Minä olen aina halunnut lapsia. 

Nuorempana halusin paljon lapsia. Vähintään kolme, mieluummin neljä. Halusin asua perheeni kanssa jossain pikkupaikkakunnalla. Ikävuosien karttuessa aloin pohtia myös kaksilapsista perhettä ja sitten lopulta yhtä lasta, vaikkakin olisin ehdottomasti halunnut tarjota lapselleni mahdollisuuden edes yhteen sisarukseen.

Olen aina ajatellut, että lastenhankintaan ryhdyn sitten, kun elämässä on sopiva tilanne. Sitä minun on kuitenkin vaikeampi selittää, mitä tuo sopiva tilanne tarkoittaisi. Se on kuitenkin laajempi asia kuin vaikkapa vakituisen työpaikan saaminen. Olen myös lapsesta saakka ymmärtänyt, että biologisten lasten saaminen voi olla myös mahdotonta tai vaikeaa. Se ei ole stressannut minua, vaikka ikänumero on vuosittain kasvanut.

Vasta pari vuotta sitten sanoin ääneen, että "olen aina halunnut lapsia, mutta ehkä en ole halunnut niitä tarpeeksi". Siinä se oli! Niin minä juuri ajattelen. Olen oudoksunut kavereitani, jotka jo nuorina julistivat etteivät halua lapsia. Heitä oudoksuivat muutkin. Minä en nuorempana osannut edes kuvitella elämääni lapsettomana, niin lapsiperhetäyteinen oli oma kasvuympäristöni. Tiesin lapsena vain pari pariskuntaa, jotka eivät toiveistaan huolimatta saaneet biologista lasta. Mutta mieleeni ei tule yhtään lapsuuteni ihmistä, joka olisi elänyt omasta halustaan lapsetonta elämää. Ei ketään! Ja sitä paitsi lapsettomuuteen suhtauduttiin kasvuympäristössäni säälien, vaikka melkein samassa lauseessa oltaisiinkin huokailtu lastenhoidon rankkuutta.

Tänä päivänä en yhtään ihmettele kuinka hämilläni olen ollut omien halujeni kanssa. Olen toisaalta halunnut ja toisaalta taas en. Varmasti olen yrittänyt jollain tavalla olla "niinkuin muutkin". Lisääntymisikäisyydestä huolimatta olen kuitenkin elänyt melko huolettomasti elämästäni nautiskellen ja unelmiani toteuttaen. Samalla olen myös kokenut ahdistusta elämäntilanteestani ja kokenut jääväni syrjään työpaikan kahvipöytäkeskusteluista. Sitkeästi olen kuitenkin kuunnellut sisäistä ääntäni, joka on kannustanut lykkäämään lapsentekoa. Se ei ole ollut ihan helppoa, koska lastenhankkimista pidetään melkoisena itsestään selvyytenä.

Nyt harmittelen, miten myöhään hoksasin, ettei lasten hankkiminen loppujen lopuksi taida olla minun juttuni. Olisinpa keksinyt sen aiemmin, niin olisin varmasti välttynyt monilta ahdistuksilta ja ikäviltä tilanteilta. Asian ymmärtäminen olisi helpottanut myös joitakin parisuhdekyhäelmiä. Toisaalta ajattelen edelleen, että en vielä vanno mitään. Voisinhan ehkä edelleen saada lapsen. En kuitenkaan aktiivisesti pyri siihen ja minua ahdistaa sulhasehdokkaiden lastenhankintapuheet. Minä taidan olla sellainen, joka ei paljonkaan vanno asioita suuntaan tai toiseen, vaan antaa elämän mennä omalla painollaan. Se ei tarkoita, ettenkö itse ohjaisi omaa elämääni. Ymmärrän kuitenkin hyvin, kuinka jotkut lapsettomat ihmiset kuvaavat tilannetta sanoin "en tiedä, oliko lapsettomuus oma valintani". Niinpä!!!

Olen hurjan paljon pohtinut motiivejani lasten hankintaa tai hankkimatta jättämistä kohtaan. Monet Lisääntymisillassa sivutut asiat ovat vaikuttaneet mietteisiini. Niistä ehkä myöhemmin.

Ps. Olisi ihanaa onnistua neulomaan noista langoista soma villanuttu. Jos se onnistuisi, voisin lahjoittaa sen vaikka Pelastusarmeijalle.

4 kommenttia:

  1. Tää on ihanan rehellinen ja hyvin pohdittu juttu. Olen tässä itsekin vuosien varrella alkanut jo kyseenalaistaa kovasti, että mitä se mun "olen aina halunnut lapsia" on lopultakaan pitänyt sisällään. Sikäli, että biologista estettä ei ole, olisinhan mä niitä voinut varmasti saada jo vaikka 20 vuotta sitten. Eipä niitä silti tässä ole. Omalla kohdallani olen nyt päätynyt sitten siihen, että oikeastaan haluaisin koko perheen, en vain lapsia. Ja pikku hiljaa alkaa tuntua enemmän ja enemmän siltä, että tämä elämä voi olla aika hyvää myös ilman lisääntymistä. Parisuhdetta kyllä toivon.

    VastaaPoista
  2. Niinpä. Rehellisesti sanottuna mullakin olisi ollut monta mahdollisuutta hypätä perheen perustamiseen. Olisin saanut tuon ison maalaisperheen, jos olisin sitä todella halunnut vuosia sitten. En halunnut silloin ja se varmasti liittyi siihen, mitä nykyäänkin lapsista ajattelen. Siis tietenkään en tiedä, olisiko lapsia saatu, mutta ainakin sellaisilla toiveilla varustettu mies olisi ollut tarjolla useammin kuin kerran.

    Kun olen ajatellut äitiyttä, ajatukseni ovat olleet usein epäoleellisissa asioissa. Olen miettinyt, mitä erityisesti haluaisin lapsilleni tarjota. Ne ovat usein olleet sellaisia juttuja, joista itse koen jääneeni paitsi lapsena. Mutta äitiysajatukseni eivät ole koskaan pyörineet arjessa: yöheräilyissä, sotkuisuudessa, hiekkalaatikolla kökkimisessä, kiukuttelussa, vaipan vaihtamisissa jne. Se äitiysarki ei ole koskaan houkuttanut ja olen tosiaan hoitanut toisten vauvoja, taaperoita ja leikki-ikäisiä aikoinaan ihan runsaasti. Olenkin pitänyt omia perheajatuksiani epärealistisina. En ole kaivannut sitä lapsiperhearkea, jota se elämä sitten 24h/vrk on.

    Yksi isoimmista esteistä on ollut yksinhuoltajuuden pelko. Yksinhuoltajuus ei totisesti olisi minun juttu. Ja vaikka olisi maailman paras isätyyppi puolisona, hänkin voi vaikka kuolla. Myönnän ajattelevani aika epärealistisia juttuja, mutta näin tämä menee :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle sanoi yksi asiantuntija kerran kun mietin lapsen tekemistä yksin, että naisen tulee aina varautua siihen, että kasvattaa sen lapsen yksin, koska mies voi aina lähteä lätkimään. Hän varmasti tarkoitti kannustaa ja rohkaista yksinhuoltajuuteen, mutta onhan toi aika karmiva ajatus. Mulle on aivan ehdoton juttu, etten edes yrittäisi lisääntyä sellaisen miehen kanssa, josta en olisi 100 % varma, ettei hän katoa tuosta vaan. Eihän sitä tietysti oikeasti koskaan voi olla varma mistään, mutta jos ei edes saa uskotella itselleen, että on löytänyt jotain pysyvää, niin aika kyyniseksi menee homma. Ja lisäksi olen aika varma, että sekoaisin vauva-aikana, jos hoitaisin lasta yksin.

      Poista
  3. Joo-o. Aika kyynistä. Onhan sekin kyynistä, että jättää lapset tekemättä, kun ei luota siihen että elämä kantaa ja kaikki järjestyy. Taidan kirjoittaa tästä vielä joskus enemmän. Totean nyt kutenkin vaan, että rohkeita ovat tänä päivänä ne naiset, jotka kasvattavat lapsiaan yksin. Tai etenkin ne, jotka hankkivat lapsensa yksin. Ennen vanhaan oli sentään isovanhemmat lähellä ja muu - yleensä sukulaisista koostuva - kyläyhteisö kanssa. Nykyään monilla on turvaverkot kaukana tai risat. Yhteiskunta ja kolmas sektori tietenkin paikkaavat näitä verkkoja osin, mutta kyllä yksinhuoltajaäidit aika yksin ovat lopullisen vastuun kanssa.

    VastaaPoista