Kaksi lehtijuttua lapsettomuudesta

Eilisessä postauksessa lupasin kirjoittaa Kotivinkin ja Trendin tuoreista lehtijutuista tarkemmin. Olin iloinen molemmista jutuista, mutta kumpikin onnistui myös ylittämään ärsytyskynnykseni. Kotivinkin juttu oli sellainen perinteinen kuten odottaa saattoi, mutta Trendin pitkä artikkeli oli aika i-h-a-n-a, joskin vähän oudosti otsikoitu ("En halua äidiksi"), koska toinen haastatelluista olisi halunnut lapsia. Juttuihin haastatelluista naisista ainakin kaksi elää sinkkuina.

Kumpikaan lehtijuttu ei ollut pelkkää kuvaavaa kerrontaa tyyliin tällaista tämä lapsettoman naisen elämä nyt on, vaan molemmat kyseenalaistivat yleisiä käsityksiä. Trendi kysyi, miksi lapsettomat naiset joutuvat edelleen selittelemään elämäänsä. Kotivinkin haastateltava nosti esiin sen, että miesten lapsettomuus on hyväksytympää kuin naisten. Molemmissa jutuissa haastateltavat kuvasivat törmänneensä lapsettomuuteen liittyviin stereotypioihin. Trendin haastattelema, aiemmin luokanopettajan työtä tehnyt, nainen kertoi oppilaansa vanhemman sanoneen, ettei lapseton voi tietää kasvattamisesta mitään. Tismalleen sama juttu, mistä Viuhti kirjoitti jo melkein kaksi vuotta sitten. Jäin miettimään, oliko alan vaihdolla luokanopettajasta fyysikoksi ollut jotain tekemistä lapsettomuuden kanssa. Artikkelissa todettiin myös, että lapsettomuus ei ole mikään skumpanhuuruinen välivaihe, vaan aikuisen ihmisen arkea vastuineen ja velvollisuuksineen. Toinen Trendin haastatelluista oli elämäntilannelapseton ja toinen valinnut lapsettomuuden vähitellen elämän kuluessa. Kotivinkin haastateltava oli aina tiennyt, ettei halua lapsia. Hyvä, että on erilaisia tarinoita mediassa. Kumpikin lehti totesi äitiyden olevan naiseuteen liittyvä normi, johon lapsettomat naiset toistuvasti törmäävät. Nämä naiset korostivat aiheellisesti, että nainen on nainen, vaikkei äiti olisikaan. Trendin jutussa on myös yhteiskunnallinen viesti. Jyväskylän yliopiston perhetutkimuksen professori Kimmo Jokisen mielestä päättäjien olisi aika tarttua lapsettomuuteen hyväksymällä lapsettomuus yhdeksi elämäntavaksi muiden joukossa.

Ja sitten niihin ärsytyksiin. Kumpikin lehti kiskoi vanhuus-kortin esiin. "Kukas sinua käy katsomassa vanhainkodissa", kuten Kotivinkin haastateltava asian ilmaisi. Professori Jokisen mielestä poliitikkojen pitäisi alkaa miettiä etenkin sitä, mitä tapahtuu, kun lapsettomista aikuisista tulee lapsettomia vanhuksia. Omaishoito ei kuulemma tule kyseeseen niiden vanhusten kohdalla, joilla ei ole hoitamiseen osallistuvia lapsia. Anteeksi nyt vaan professori Jokinen, mutta oletko ajatellut, ettei kaikista lapsistakaan ole vanhempiensa hoitajiksi. Tiedän esimerkiksi perheitä, joissa ainoa lapsi on kehitysvammainen, päihdeongelmainen tai päätynyt itsemurhaan. Tiedän perheitä, joissa molemmat kaksi lasta ovat muuttaneet ulkomaille tai yli 500 kilometrin päähän Suomessa. Tiedän perheitä, joissa voimavarat on niin tiukilla esimerkiksi yksinhuoltajuuden, erityistä huolenpitoa vaativan lapsen tai oman yrityksen kanssa, ettei voimia isovanhemmista huolehtimiseen yksinkertaisesti ole. Tiedän perheitä, joissa aikuisten lasten suhde toiseen tai kumpaankin vanhempaan on katkennut riitojen vuoksi tai iäkkäiden vanhempien asiat eivät vaan kiinnosta. Niin että professori Jokinen, tämä ongelma koskettaa todella monia tulevaisuuden vanhuksia - ei vain lapsettomia vanhuksia. Ongelman liittäminen vain lapsettomiin, on mielestäni syrjivää syyllistämistä.

Jostain syystä minua ärsytti myös Kotivinkin "tiesin aina etten halua lapsia" -juttu. Se tuntui niin stereotyyppiseltä. Minun kohdalla otsikko olisi: "en aikanaan olisi uskonut, etten halua lapsia" tai "en sittenkään halua lapsia riittävän kovasti" tai "tykkään lapsista, mutten halua omia". Sellainen otsikko ei varmaan olisi yhtä raflaavaa. Kaltaisiani lienee kuitenkin muitakin. Kotivinkin jutussa ärsytti myös "lapseton lastenvihaaja" -stereotypiaan sopivat kliseet, kuten että haastateltava kaihtoi lapsena nukkeleikkejä eikä hoivavietti ole herännyt aikuisenakaan (vaikka kuvassa hän helli kissaansa). Trendin ex-luokanopettaja ja lasten tanssinopettaja olivatkin minulle mielenkiintoisempia hahmoja. Mukavaa oli myös lukea, että fyysikkosinkkunainen asui kahden koiransa kanssa rivitaloasunnossa perheiden keskellä. On hienoa, että julkisuudessa on esillä erilaisia tapoja elää sinkkuna. Hatunnosto jokaiselle haastatellulle oman elämänsä avaamisesta meille roolimalleja kaipaaville kanssakulkijoille.

Koska Kotivinkin myyntiaika on jo loppunut, liitän mukaan valokuvat sivuista. Trendi on vielä myynnissä.

 

 

Lehtihyllystä löydettyä

Lapseton sinkku on kummajainen, jonka elämäntapaa kuka tahansa on oikeutettu ihmettelemään. Olen kaivannut roolimalleja ja samassa tilanteessa eläviä ihmisiä, joiden kanssa voisi vaihtaa ajatuksia ja joiden kautta voisi tuntea kuuluvansa ryhmään. On selvää, että kuulun vähemmistöihin sekä sinkkuuden että lapsettomuuden osalta. Yksineläviä on Suomessa kuitenkin yli miljoona ja joka viides nykyisistä nelikymppisistä elää elämänsä lapsettomana. Meitä on Suomessa niin paljon, että on ihmeellistä kuinka näkymättömiä ja äänettömiä me olemme.

Viime viikolla kuitenkin, kun seisoin kiireisenä lähikaupan kassajonossa, huomasin muutamien tyrkyllä olleiden naistenlehtien kansissa mielenkiintoisia otsikoita. Kotivinkin kannessa luki: "Tiesin aina, etten halua lapsia". Trendi puolestaan mainosti lehteään jutulla: "En halua äidiksi / Lapseton-sukupolvi". Kaksi vapaaehtoisesta lapsettomuudesta kertovaa lehtijuttua kahdessa eri naistenlehdessä samanaikaisesti. Sattumaa vai ei? En voinut vastustaa lehtiä, joten teen niiden lapsettomuusjutuista ihan oman postauksen huomiseksi, vaikka lokakuun aikana blogini on jo muutenkin täyttynyt lapsettomuusjutuista. Yritetään marraskuussa sitten jättää beibit vähemmälle huomiolle.

Kolmantena juttuna silmiini osui Anna-lehden kolumni "Soolomatkailija avaa suunsa", joka on tosin ilmestynyt jo syyskuun alussa. Kolumnissa Sami Sykkö muistelee nuoruusvuosien yksin tekemäänsä interrailia ja viime kesän soolomatkaa ympäri Eurooppaa. Soolomatkailuhan ei välttämättä tarkoita sinkkuutta, mutta aihe koskettaa sinkkuja. Kolumnin voi lukea netissä. Suosittelen sitä kaikille meille soolomatkaajille sekä yksin matkustamista kammoksuville.

Ja ei kolmea ilman neljättä: Uusin MeNaiset julisti kannessaan jotakin sinkkuaterioista. Ilmeisesti lehti sisältää sinkkuruokaohjeita. Kannessa oli myös Jutta Gustafsbergista sellainen otsikko, joka saattaisi liittyä sinkkuuteen. Tästä lehdestä näin vain kannen nopeasti, joten tiedot perustuvat nyt vain hatariin muistikuviin. Joka tapauksessa on tosi hienoa, että sinkkuutta ja lapsettomuutta käsitellään lehdissä.

Siskot ja veljet, voimaannutaan!

Olen niin monta kertaa kuullut, että 'yksin ei voi', 'yksin en viitsi', 'itseään varten ei jaksa' jne. Viimeksi kirjoitin, miten yhteiskuntamme ja kulttuurimme sorsii meitä vähemmistöön kuuluvia. Juuri siksi emme saa enää itse pahentaa tilannetta. Yksin voi, yksin viitsii ja itseään varten täytyy jaksaa!

Haastan kaikki sinkut kehittämään itseään, tekemään miellyttäviä asioita, toteuttamaan unelmia ja rikkomaan rajoja. Älkää ymmärtäkö minua väärin. En kehoita ylittämään tiliä, hankkimaan dengue-kuumetta tai rikkomaan raajoja. Pieni on usein kaunista. Mieti mitä juuri sinä haluat ja pyri sitä kohti. Olen mukana haasteessa neljällä tavoitteella, jotka olisi hyvä saada toteutettua ainakin osittain loppuvuoden aikana. Raportoin myöhemmin, mitä tavoitteilleni on käynyt.

Jos asiat ovat niin hullusti, että kärsit itsetunnon puutteesta, podet masennusta tai pelkäät sosiaalisia tilanteita, niin aloita sitten siitä pisteestä. Hyväksy se, että sinun lähtöpisteesi on ikäänkuin miinuksella. Yritä ensin räpiköidä itsesi nollapisteeseen ja jatka siitä sitten ylöspäin. Tämä ei ole kilpailu. Aikaa on koko loppuelämä. Älä kuitenkaan tuhlaa elämääsi jahkailuun.

Useimmat meistä tarvitsevat kannustusta ja apua. Yritä hankkia kannustusta lähipiiriltäsi. Jos se ei ole mahdollista, yritä etsiä tukea ja kannustusta esimerkiksi sosiaalityön, diakoniatyön tai mielenterveyspalveluiden taholta. Yksi hyvä aputaho on internetissä toimiva Kriisikeskus Tukinet. Kirjassa Living Alone & Loving It kannustetaan perustamaan sinkkujen kannustusryhmiä, joiden kokoontumisissa ryhmä kannustaa kutakin etenemään kohti tavoitteitaan ja unelmiaan. Olisikohan sellaisten ryhmien perustaminen oikeasti mahdollista?

Kaksi uutta sanaa

Yhteiskuntamme on perhekeskeinen ja vieläpä lapsiperhekeskeinen niin, ettei esimerkiksi kahden lapsettoman aikuisen perhettä juuri perheenä pidetä. Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö myös Yhdysvalloissa ja kaikissa länsimaissa. Vieläkin tärkeämpi asia, suoranainen elinehto, perhe saattaa olla Aasian, Afrikan ja Etelä-Amerikan ihmisille. Sinkkuus ja lapsettomuus ovat verraten uusia asioita kulttuurisesti, vaikka onhan molempia ollut aina. Perheettömiä naisia on kuitenkin pidetty milloin noitina ja milloin huorina, joita on pitänyt saattaa yhteiskunnan valvontaan. Miehiä on pakkonaitettu, vaikka miehen seksuaalinen kiinnostus olisi kohdistunut toisiin miehiin. Me nykypäivän sinkut elämme siis tietyllä tavalla edelleen koekaniineina perhekeskeisessä yhteiskunnassa. Nykyään meitä sinkkuja on vaan enemmän ja lapsettomuuskin yleistyy. Sinkut eivät enää elä vanhoina poikina ja piikoina sukulaistensa maalaistaloissa, vaan itsenäisinä ihmisinä omissa asunnoissaan. Väitän kuitenkin, että paitsi sinkuilta itseltään, myös yhteiskunnalta puuttuu perheettömien/lapsettomien ihmisten elämien roolimallit, käsikirjoitukset ja nykyaikaiset stereotypiat. Sen vuoksi meitä sinkkuja ei nähdä yhteiskunnassamme. Me saamme elää kuten parhaaksi näemme, mutta meitä ei huomioida päätöksenteossa, yhteiskuntasuunnittelussa, markkinoinnissa, mainonnassa, palvelumuotoilussa eikä juuri mediassakaan. Täysin rauhassa emme kuitenkaan saa elää, vaan meillä on kannettavana tietty henkinen taakka, jota mm. Bella DePaulo (PhD) on Yhdysvalloissa tutkinut.

DePaulo on erottanut länsimaisesta kulttuurista kaksi sinkkusyrjinnän muotoa. Ne ovat singlismi ja matrimania. Singlismi* (engl. singlism) on ilman parisuhdetta elävien aikuisten leimaamista. Singlismiä ovat esimerkiksi negatiiviset sinkkustereotypiat ja syrjintä sinkkuuden perusteella. Matrimania (engl. matrimania) on avioliiton ja parisuhteiden pitämistä ensisijaisina elämänmuotoina. Matrimanian vallitessa sinkkuus jätetään huomioitta, eikä sitä pidetä minään. Matrimanian mukaan kaikki ihmiset pyrkivät parisuhteeseen. Näitä molempia syrjinnän muotoja löytyy täältä Suomestakin. Kukapa ei esimerkiksi olisi kuullut vitsailuja vanhojen piikojen ja poikien kustannuksella. Tai peräkammarin poikien. Yritän pitää silmät auki ja laittaa singlismin tai matrimanian kukkasia blogiini, kun niitä taas osuu silmiin tai korviin.

* Minun oma suomennos, kun en ole missään nähnyt virallista suomennosta.

Anteeksi yksinhuoltajat!

Aivan blogini alussa toivoin blogini pysyvän "lapsivapaana alueena" kohdistaen sanani erityisesti yksinhuoltajille. No, nythän olen itse sortunut puhumaan vauvoista ja lapsista lapsettomuutta käsitellessäni. Lienee siis tarpeen tarkentaa ajatuksiani yksinhuoltajuudesta, sinkkuudesta ja lapsista.

Syy, miksi aika epäystävälliseen sävyyn torjuin yksinhuoltajat sinkkublogistani, liittyy yksinhuoltajien asemaan yhteiskunnassamme. Toisin kuin lapsettomilla sinkuilla, yksinhuoltajilla on aika näkyvä asema. Heidät huomioidaan poliittisessa päätöksenteossa, he pitävät ääntä keskustelupalstoilla ja ihan jokainen meistä tuntee yksinhuoltajia. Heillä on myös tukenaan yhdistyksiä* ja erityisesti heille suunniteltuja tukimuotoja**. En väitä, enkä ajattele, että yksinhuoltajuus olisi helppoa. Eih! Päinvastoin, uskon sen olevan niin vaativaa, etten siihen itse kykenisi. En kadehdi sen enempää kuin halveksukaan yksinhuoltajia. En myöskään pidä heitä vähemmän sinkkuina. Ajattelen yksinhuoltajien kuitenkin olevan perheellisiä. Sinkun ja yksinasujan ajatellaan usein tarkoittavan samaa asiaa, mutta silloin ei huomioida, että yksinhuoltajakin voi olla sinkku. Myös lapsensa kanssa vuoroviikoin asuva yhteishuoltajasinkku ajautuu ainakin yksineläjä-määritelmän reunalle. Blogiani aloittaessani en ollut yksinkertaisesti ajatellut näitä asioita! Pyydän siis jälkikäteen anteeksi epäselkeyksiäni.

Minun on kuitenkin myönnettävä, että lapsettomana ja työni puolesta lasten kanssa tekemisissä olevana henkilönä, en enää blogissani halua keskittyä kovin syvällisesti vanhemmuuden haasteisiin sen enempää kuin iloihinkaan. Se oli tavoitteeni blogia aloittaessa. Yksin- ja yhteishuoltajasinkut ovat tervetulleita blogiini sinkkuilemaan, mutta ei mielellään liikaa lapsistaan hössöttämään, jos tällainen kömpelö sanonta sallitaan. (Ympärilläni kyllä hössötetään aivan riittämiin.)

Tunnustan kuitenkin olevani sen verran utelias, että seuraan kahden superrohkean sinkkunaisen matkaa yksinhuoltajaäideiksi. Donna jo odottaa omaa beibiään, kun taas Famnen redo:ssa vielä viittilöidään haikaraa oikeaan osoitteeseen. Molempiin odotuksiin ehtii vielä mukaan seuraamaan, jännittämään ja tsemppaamaan. Ainakin minussa on alkanut herätä kummitätimäisiä elkeitä tyyliin "neuloisinko pienelle pikkuruisen pipon", "tarvitaankohan lapsenvahtia" jne. Hullua! Kaikkea tämä Blogistaniassa luuhaaminen teettää ;-)

* Yhden vanhemman perheiden liitto, Pienperheyhdistys
** Mieskaveritoiminta, Tukiperhe- ja tukihenkilötoiminta, Lomakotitoiminta

Huonosti tunnettu, mutta kasvava joukkomme

Vuonna 1970 Yhdysvalloissa oli 38 miljoonaa sinkkua, mikä tarkoitti 28 prosenttia maan silloisesta väestöstä. Vuonna 2014 sinkkujen määrä Yhdysvalloissa oli jo 107 miljoonaa. Se on jopa 45 prosenttia Yhdysvaltain väestöstä. Siis melkein puolet väestöstä on sinkkuja!

Suomen asuntokunnista (siis huusholleista) 42% oli yhden hengen asuntokuntia vuoden 2015 lopussa. Yhden hengen asuntokuntien määrä lisääntyi edellisvuodesta jopa 14000 asuntokunnalla. Yli 65-vuotiaiden yksinasuvien määrä kasvoi eniten. Heidän määränsä lisääntyi vuoden sisällä kymmenellä tuhannella. Talouselämä teki kuitenkin mielenkiintoisen havainnon tilastoista: "Myös muissa ikäryhmissä yksin asuminen yleistyy. Alle 35-vuotiaiden yksinasuvien määrä kasvoi edellisvuodesta noin kolmella tuhannella henkilöllä." Suomen ja Yhdysvaltojen kehitys menee siis ihan samaan suuntaan, vaikka noita prosenttiosuuksia ei voikaan suoraan verrata toisiinsa.

Yhdysvalloissa on jo uskallettu sanoa ääneen, että sinkut ovat kasvava ja tärkeä äänestäjäryhmä. Suomessa yksineläjien yhdistys Yksinasuvat ry on yrittänyt tuoda yksineläjien näkökulmaa poliittiseen päätöksentekoon. Tällä hetkellä Suomessa ei vielä mietitä lakeja säädettäessä yksineläjiä. Toivottavasti tulevaisuudessa se on itsestäänselvää.

On kummallista, miten vähän sinkkuja ja sinkkuutta on tutkittu. Yhdysvaltalainen sinkkututkija Bella DePaulo uskoo syynä olevan avioliittoinstituution ensisijaisuus. Länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsee näkemys avioliitosta ensisijaisena elämänmuotona. Näin ollen sinkut nähdään helposti avioliitolle alisteisesti joko avioliitossaan epäonnistuneina tai avioliittoon pääsyä odottavina henkilöinä. Sinkkuutta ei ole pidetty merkityksellisenä tai tutkimuksen arvoisena asiana. Bella DePaulo julkaisi elokuussa joitakin löytöjä sinkkuja koskevista tutkimuksista. Lisää sinkkututkimuksia tarvittaisiin kuitenkin kipeästi. Kukaan ei esimerkiksi tunnu osaavan kertoa, miksi sinkkujen määrä kasvaa niin voimakkaasti.

Sinkkujen määrän kasvulla on lukuisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tutkijatohtori Tanja Tyvimaa on esimerkiksi kysynyt, miksi sinkkujen määrän kasvu ei näy rakentamisessa. Hänen mukaansa "rakennusteollisuus pohjaa tilaratkaisunsa lähtökohtaisesti konservatiivisen, perhelähtöisen elämäntyylin tarpeisiin". Näin siitä huolimatta, että jo nyt pienten asuntojen neliöt ovat isoja asuntoja selvästi kalliimpia.

Tätä aihetta käsittelevän englanninkielisen artikkelin löydät tästä.

Sopivaa tilannetta odotellessa

Noista keristä saattaa tulla tyttövauvan neulenuttu. Ostin langat kerran heräteostoksena Tallinnasta. Kellariin suljettuihin laatikoihin on säilötty myös muutamia muita vauvaostoksia sekä muistoja oman lapsuuden varrelta. Jatkan siis edellisen bloggaukseni aiheesta eli vauvoista.

Minä olen aina halunnut lapsia. 

Nuorempana halusin paljon lapsia. Vähintään kolme, mieluummin neljä. Halusin asua perheeni kanssa jossain pikkupaikkakunnalla. Ikävuosien karttuessa aloin pohtia myös kaksilapsista perhettä ja sitten lopulta yhtä lasta, vaikkakin olisin ehdottomasti halunnut tarjota lapselleni mahdollisuuden edes yhteen sisarukseen.

Olen aina ajatellut, että lastenhankintaan ryhdyn sitten, kun elämässä on sopiva tilanne. Sitä minun on kuitenkin vaikeampi selittää, mitä tuo sopiva tilanne tarkoittaisi. Se on kuitenkin laajempi asia kuin vaikkapa vakituisen työpaikan saaminen. Olen myös lapsesta saakka ymmärtänyt, että biologisten lasten saaminen voi olla myös mahdotonta tai vaikeaa. Se ei ole stressannut minua, vaikka ikänumero on vuosittain kasvanut.

Vasta pari vuotta sitten sanoin ääneen, että "olen aina halunnut lapsia, mutta ehkä en ole halunnut niitä tarpeeksi". Siinä se oli! Niin minä juuri ajattelen. Olen oudoksunut kavereitani, jotka jo nuorina julistivat etteivät halua lapsia. Heitä oudoksuivat muutkin. Minä en nuorempana osannut edes kuvitella elämääni lapsettomana, niin lapsiperhetäyteinen oli oma kasvuympäristöni. Tiesin lapsena vain pari pariskuntaa, jotka eivät toiveistaan huolimatta saaneet biologista lasta. Mutta mieleeni ei tule yhtään lapsuuteni ihmistä, joka olisi elänyt omasta halustaan lapsetonta elämää. Ei ketään! Ja sitä paitsi lapsettomuuteen suhtauduttiin kasvuympäristössäni säälien, vaikka melkein samassa lauseessa oltaisiinkin huokailtu lastenhoidon rankkuutta.

Tänä päivänä en yhtään ihmettele kuinka hämilläni olen ollut omien halujeni kanssa. Olen toisaalta halunnut ja toisaalta taas en. Varmasti olen yrittänyt jollain tavalla olla "niinkuin muutkin". Lisääntymisikäisyydestä huolimatta olen kuitenkin elänyt melko huolettomasti elämästäni nautiskellen ja unelmiani toteuttaen. Samalla olen myös kokenut ahdistusta elämäntilanteestani ja kokenut jääväni syrjään työpaikan kahvipöytäkeskusteluista. Sitkeästi olen kuitenkin kuunnellut sisäistä ääntäni, joka on kannustanut lykkäämään lapsentekoa. Se ei ole ollut ihan helppoa, koska lastenhankkimista pidetään melkoisena itsestään selvyytenä.

Nyt harmittelen, miten myöhään hoksasin, ettei lasten hankkiminen loppujen lopuksi taida olla minun juttuni. Olisinpa keksinyt sen aiemmin, niin olisin varmasti välttynyt monilta ahdistuksilta ja ikäviltä tilanteilta. Asian ymmärtäminen olisi helpottanut myös joitakin parisuhdekyhäelmiä. Toisaalta ajattelen edelleen, että en vielä vanno mitään. Voisinhan ehkä edelleen saada lapsen. En kuitenkaan aktiivisesti pyri siihen ja minua ahdistaa sulhasehdokkaiden lastenhankintapuheet. Minä taidan olla sellainen, joka ei paljonkaan vanno asioita suuntaan tai toiseen, vaan antaa elämän mennä omalla painollaan. Se ei tarkoita, ettenkö itse ohjaisi omaa elämääni. Ymmärrän kuitenkin hyvin, kuinka jotkut lapsettomat ihmiset kuvaavat tilannetta sanoin "en tiedä, oliko lapsettomuus oma valintani". Niinpä!!!

Olen hurjan paljon pohtinut motiivejani lasten hankintaa tai hankkimatta jättämistä kohtaan. Monet Lisääntymisillassa sivutut asiat ovat vaikuttaneet mietteisiini. Niistä ehkä myöhemmin.

Ps. Olisi ihanaa onnistua neulomaan noista langoista soma villanuttu. Jos se onnistuisi, voisin lahjoittaa sen vaikka Pelastusarmeijalle.